Otin tämän perjantaipäivän vapaaksi, sillä olin väsynyt. Ja kyllästynyt. Ja väsynyt. Työ on mukavaa, mutta haastavaa ja turhauttavaa. En halua haastavuutta. Haluan helppoutta. Mukavuutta. Haasteettomuutta. Ansaitsemattomia palkkioita. Liehustelijoita.
Nyt istun kotona ja katselen ikkunasta Kampin teryleeninväristä nuhjoutta. Otsassa lievä krapulanpoikanen, sielussa ahaa. Miten pian tämäkin päivä kääntyy eltaantuneeksi muistoksi ei-mistään. Vedän villasukan jalkaan ja käytän koiraa puskassa. Koira nostaa kipeää, ajeltua koipeaan, leikkaushaava on jo parantunut mutta polvi toipuu hitaammin. Koiran vesiripuli vie minut pihalle 3:42 tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, kiroan, mutta rakastan koiraani. Minulla ei ole lapsia, minulla on koira.
Huomenna juhlimme Johannan syntymäpäivää (joka on kylläkin sunnuntaina) Rivoletossa Albertinkadulla, vai oliko se Abrahamin-, ja yhdessäolomme vuosipäivää. Olemme jakaneet intiimiytemme epähedelmät noin 5110 päivän ajan. Ja Johanna täyttää noin 12045 päivää. Onko se nyt sitten paljon? Vai vähän? Riippuu eläimestä.
1 comment:
Joku ukko tänne kirjottaa, kyllä on ukolla otsaa, ukon otsa meni metsään ja metsä tippui puilta eikä kukaan ottanut kiinni ja reikä meni heti umpeen. nii-i.
Mutta hauska nähdä sinua täällä, kuomasein!
Post a Comment