Pikkupoikana asuin isäni, äitini ja pikkusiskoni kanssa Neulamäen lähiössä Kuopiossa. Kun muutimme alueelle 1980, Neulamäessä oli kaksi tai kolme kerrostaloa, ei palveluita, mutta kosolti kyitä. Talomme katolla oli kovaääninen ja sireeni, joka ulvoi maanantaisin puoleltapäivin ja muistutti mahdollisesta katastrofista. Helpotuksen toi sireenin jälkeen kuulunut rauhoittava toteamus kovaäänisestä: "Tämä oli kokeilu, tämä oli kokeilu". Pelkäsin ydinsotaa supervaltojen välillä. En tainnut ollut ainoa.
Kasvoin Neulamäen mukana. Räjähdykset, poraukset ja paalujuntan junnaava itsevarmuus olivat lapsuuteni äänimaisemaa, samoin kuin lähellä sijaitsevan mikroautoradan pärinät. Tämän vuoksi kai nykyäänkin viihdyn paremmin hälyssä kuin hiljaisuudessa. Hiljaisuus, toisin kuin luultavasti useimmille suomalaisille, on minulle lähinnä ahdistavaa. Neulamäen ääniä oli myös lasten nauru ja puhe. Lapsia oli paljon. Riskejäkin oli, kun rakennustyömaita oli joka puolella ja kyyt luikertelivat toisinaan pihaan.
Se alkuaikojen Neulamäki säilyy aina nostalgisena, auringonlämmittämänä muistona. Siellä tapahtui enemmän kuin pystyn tähän kirjoittamaan. Lapsille joka päivä oli seikkailu. Metsät, työmaat, talojen seinät, rappukäytävät, kalliot, sammaleikot, teollisuuskylä, purot, lammet ja muut ihmiset tekivät paikasta monella tavalla jännittävän. En koskaan kasva enää lähiön kanssa samalla lailla samaa tahtia, kuten pikkupoikana ja myöhemmin teininä 1980-luvulla. Enkä välitäkään. Yksi kerta riittää.
1 comment:
Minulla on samanlainen nostalgia Neulamäkeä kohtaan. Minun perheeni muutti alueelle vasta "kultaryntäyksen" jälkimainingeissa, eli vuonna 1986.
On huvittavaa, että silloin tällöin kun visiteeraan Kuopiossa, niin Neulamäki on aina parempi muistoissa kuin todellisuudessa.
Post a Comment